Itku, ilon sisar

Moni ajattelee itkuvirren olevan murheissa piehtarointia ja tuskissa rypemistä. 

Ei ole ihan näin. Itkuvirttä laulaessaan itkijä ottaa kyllä yhteyttä tietynlaiseen tunteiden tummuuteen ja syvyyteen, suruun ja liikutukseen. Puhutaan mielen apeutumisesta. Surussa ja murheissa rypemisen sijaan itkuvirsi on kuitenkin hoitavaa. Tarkoitus on purkaa tunteita, löytää toivoa ja valoa surun keskelle. Kun on saanut itkettyä surun pois, on tilaa ilolle, rakkaudelle ja kiitollisuudelle. Omassa itkuohjaajakoulutuksessani painotettiin paljon sitä, että itkulla pitää olla todistaja, joku joka kuulee itkun, vastaanottaa sen, katsoo itkijää hyväksyvin silmin. Itkun todistajan ei tarvitse olla elävä ihminen. Itkeä voi tuonpuoleisiin poistuneille, puulle, tutulle paikalle, vaikka kynttilänliekille, kunhan pystyy kokemaan vuorovaikutteista ja kannattelevaa suhdetta sen kanssa.

Sanotaan, että itkuvirret ovat viimeinen jäänne maassamme vallinneesta tietäjälaitoksesta. Tietäjät lankesivat loveen, tekivät matkaa jonnekin arjen todellisuuden toiselle puolelle. Itkiessä tapahtuva mielen apeutuminen on sille sukua. Kun lauloin ensimmäistä kertaa itkuvirttä omalle äidilleni, hän sanoi virren jälkeen: "Olet tavallisesti vilkas ja eläväinen kuin elohopea, mutta kun alat laulaa itkuvirttä, kaikki hidastuu ja otat yhteyden johonkin kaiken takana vellovaan suureen virtaan." Vaikka äiti ei ole itkuvirsiä tainnut aiemmin juurikaan kuulla, vanhana itkijäsuvun naisena hän tajusi heti, mistä äänellä itkemisessä on kyse. Olisi itsekin varmaan voinut ryhtyä saman tien luettelemaan (laulamaan itkuvirsiä, itkemään äänellä, virsittelemään).

Kun osallistuin ensimmäiselle itkuvirsikurssilleni Uukuniemellä, toivoin ensi sijassa löytäväni oman itkuääneni. Entisaikojen itkijät elivät ympäristössä, jossa kuulivat itkuja ja omaksuivat niitä samalla kun muutenkin kasvoivat oman kulttuurinsa osasiksi. Nykyitkijöistä hyvin harvalla on tällaista taustaa. Jotkut ovat kyllä kuulleet itkuja lapsena kasvuympäristössään, mutta tätä ei voi verrata vaikkapa entisaikojen Vienan Karjalaan, jossa itkuilla oli merkittävä asema kulttuurin keskeisissä riiteissä. Nykyitkijöiden on löydettävä omat itkunsa toisella tavalla.

Itkukurssille mennessäni toivoin saavani myös omaa itkuherkkyyttäni hallintaan. Tuntui, että olen liikaa tunteiden armoilla. Itku tulee yllättäen ja vie mennessään. Se täyttää koko ruumiin eikä mahdu sinne. Ja joskus kun olisi hyvä itkeä, itku poistuu. Sielu sulkeutuu ja rakentaa ison padon, jotta tunteet eivät tulisi tietoisiksi.

Itkijänpolkuni myötä olen ystävystynyt oman itkuni kanssa. Oma itkuäänikin on löytynyt. Siitä kirjoitan enemmän tuonnempana tässä blogissa. 

Eri itkijät saattavat kokea asian eri tavalla, mutta itse koen äänellä itkemisen luontevaksi tavaksi olla yhteydessä tuonpuoleisiin. Siellä risteilee erilaisia surun ja muiden suurten tunteiden virtoja, jotka eivät ole vain minun omiani, vaan jaettuja. Karjalan menetys on sellainen surun vuolas virta, johon saa melko helposti yhteyden. Sitä on surrut niin valtava määrä ihmisiä, ja surua riittää jälkipolvillekin. Se on myös henkilökohtainen suru, koskettaa omaa sukuani. Joskus tuntuu, että suvun vainajat tulevat lähelle ja haluavat kommunikoida, itkeä surujansa minun itkuissani.

Isän puolelta minulla on juuria mm. Pohjois-Pohjanmaalla ja Varsinais-Suomessa. Näihinkin sukulinjoihin liittyy surun virtoja. Virtojen raakuus ja voima voi yllättää. Tiettyjä esivanhempien suruja en koe pystyväni kerralla itkemään, suru saisi tukehtumaan. Jo edesmennyt itkijä Martta Kuikka kertoi haastattelussaan, kuinka hänen oma äitinsä oli vähällä kuolla itkuvirttä laulaessaan. 

Kuitenkin itku on ilon sisar. Purkamalla suremattomat surut pääsemme astumaan iloon. Iloon olemassaolosta, elämästä, sen kauneudesta. 

Omassa tyttäressäni jatkuu äitilinjan itku- ja tunneherkkyys. Kuvassa hän itkee mummolassa, joka oli aikoinaan mummon mummola.

Kuvan ottamisen aikoihin mietin, mitähän tästä lapsesta vielä tulee, näin suurista tunteista näin pienessä ihmisessä. Miten hän selviää niiden kanssa, kun maailma asettaa aina vain kovempia ja kovempia vaatimuksia itsensä hillitsemisestä? 

Tyttärestä on kasvanut toimintakykyinen, energinen ja innostunut aikuinen, joka antaa tunteiden tulla sellaisena kuin ne tulevat. Häntä on kannustettu ilmaisemaan tunteensa, ei tukahduttamaan. Tunteet näyttävät olevan hänelle nykyään voimanlähde, ei pyörremyrsky, joka vie mukanaan. Ja hän elää varsin vahvasti ilossa. 

Viimeiset itkijät?

Olen koko ikäni saanut kuulla äidiltäni, että olemme Lavansaaren viimeistä itkuvirsienlaulajasukua. Pitkään sijoitin tämän tiedon samaan lokeroon kuin muutkin historian hämäriin painuneet asiat, joilla ei ole suoranaista kosketuspintaa siihen todellisuuteen, jossa nykyään elämme. No, hyvä on, on selkeästi jotakin kosketuspintaa. Tietynlainen itkuherkkyys, ylipäänsä herkkyys ja tunteitten voimakkuus selvästi kulkevat sukulinjassa. Asiat tuntuvat, kyyneleet virtaavat, tunteet ovat suuria. Lapsuusmuistoihini kuuluu äiti itkemässä, milloin runoa, milloin elokuvaa, lähimmäisen lämmintä luontoa, suklaamainosta jossa rakastavaiset saavat toisensa. Olin 15-vuotias, kun taata (äidin isä) kuoli. Äiti itki päivät pääksytysten. Kahden kuukauden jälkeen sanoin hänelle, että nyt tuon itkemisen on loputtava, tarvitsemme tänne toimintakykyisen äidin. 

Itse koin oman itkuherkkyyteni pitkään hyvin hankalana asiana. Sitä lukee ihan tavallista sanomalehteä ja itkee. Katsoo uutisia ja itkee. Erehtyy ottamaan junamatkalle jonkun romaanin, joka yllättäen alkaakin itkettää niin, että kuolavanat valuvat rinnuksille ja nyyhkeet saattavat herättää kanssamatkustajissa kiusallisia tunteita. Niska ja hartiat kipeytyvät kaikesta itkun pidättämisestä. Jos joku onnistui iskemään johonkin herkkään kohtaan omassa sielussa, itku saattoi jäädä päälle moneksi päiväksi. Nuorena mietin, selviänkö ikinä työelämässä. Minulla oli sellainen käsitys, että töissä ei saa itkeä. 

Työelämään olen kaikesta huolimatta päätynyt, mutta onhan se usein kuormittavaa ihan ilman itkuherkkyyttäkin. Toissavuonna varasin ajan työterveyspsykologille. Halusin keskustella heikoissa kantimissa olevasta jaksamisestani. Psykologi kuunteli kertomusta työtilanteestani ja kehotti miettimään uusia uravaihtoehtoja. Totesin, että haluaisin olla itkuvirsien laulaja, mutta eihän sellaista työtä enää kukaan tee. Tämän ajatuksen ääneen sanominen avasi kuitenkin jonkinlaisen polun.

Halusin tietää lisää oman sukuni itkuvirsistä. Pyysin äidiltäni lisävalaistusta tähän myyttiseltä kuulostavaan "viimeiseen itkuvirsienlaulajasukuun". Valaistusta ei tullut. Äitini vaikutti olevan aika kuutamolla, mitä tuli tarkempiin faktoihin. Anna-Piatta Kääriän hän kyllä mainitsi. 

Anna-Piatta, Annapietta, Anna Beata (ei se niin tarkkaa ole) Kääriä on tunnetuin sukuumme kuuluneista itkijöistä ja runonlaulajista.

Kuvat: Lavansaariseura ry

Tämä komean näköinen naisihminen syntyi Lavansaaressa vuonna 1852 ja sai viimeisen leposijansa Kotkassa vuonna 1943. Kotisaari piti vielä vanhoilla päivillä jättää, ja surua ja murhetta elämään oli muutenkin mahtunut. Anna-Piatta jäi nuorena leskeksi, ja ainokaiseksi jäänyt lapsikin eli vain kaksi vuotta. Juuri muuta en Anna-Piatasta tiedäkään. Häneltä on talletettu kolme runolaulua Suomen kansan vanhat runot -tietokantaan. Digitoimattomissa arkistoissa saattaa olla enemmänkin runoja ja jopa itkuvirsiä, ehkäpä joskus menen etsimään.

Mutta olivatko Anna-Piatta ja hänen vaikutuspiirissään itkeneet itkijäsuvun naiset viimeisiä lavansaarelaisia itkuvirsien laulajia? Ehkä olivat, ehkä eivät. Kenties joku muukin saarella lauloi itkuvirsiä eli lavansaarelaisittain "luetteli". Tosiasia on kuitenkin se, että lavansaarelaista itkuvirsiperinnettä ei enää ole, itkijät ovat menneet manan majoille. Perinnettä ei voi oikein elvyttääkään, sillä äänitteitä näistä itkuista ei ole olemassa. Viisi virttä on tosin talletettu tekstimuodossa, ja niihin palaan myöhemmin tässä blogissa. 

Muinaisiin itkijöihin ja runonlaulajiin on usein liitetty nostalginen ja myyttinen viimeisyyden käsite. Martti Haavio kirjoitti teoksenkin nimeltä Viimeiset runonlaulajat, jossa esiteltiin myös itkuvirsien taitajia. Mutta olivatko teoksessa esitellyt itkijät tosiaan viimeisiä? Vaikka lavansaarelaiset itkijät taisivat tosiaan olla lajinsa viimeisiä, itkuperinne Suomessa ja Karjalassa ei tältä näytä. "Viimeisten  itkijöiden" jälkeen tuli uusia itkijöitä, ja heidän jälkeensä uusia. Perinne on säilynyt, sitä on elvytetty ja kehitetty. Tästä iso kiitos Äänellä itkijät ry:lle! Itse olen ollut siinä onnellisessa asemassa, että pääsin yhdistyksen järjestämään itkuohjaajakoulutukseen, joka järjestettiin toista kertaa. Edellisestä koulutuksesta taisi olla 13 vuotta aikaa. Koulutuksesta lisää tuonnempana.

Ensimmäinen itku

Viime viikonloppuna videoin ensimmäistä kertaa omaa itkuvirttäni. Koen itkuvirret niin pyhiksi ja intiimeiksi, että nauhoitus ei ole tullut yleensä mieleen. Tämä virsi kumpusi kuitenkin laajalti jaetusta surusta ja huolesta liittyen maamme tilanteeseen, hallituksen leikkauksiin, ministerin huonoon käytökseen. Koin, että se kuuluu jakaa. Siispä asettelin kännykän pöydälle ja aloin nauhoittaa. Jaoin itkun sosiaalisessa mediassa. 

Sain videosta paljon myönteistä palautetta. Monet kertoivat itkeneensä sitä katsoessaan ja kuunnellessaan. Se oli tuonut lohtua ja toivoa monille. Olin ihan hämmentynyt ja tietenkin hyvillä mielin. Kun olen kertonut ihmisille itkuvirsiharrastuksestani, yleisin reaktio perinnettä tuntemattomilta on ollut huvittuneisuus. Jotkut ovat kertoneet, että eivät halua edes kuunnella mitään niin ankeaa kuin itkuvirret. Nyt aihe herätti kuitenkin paljon kiinnostusta. Tämä sai innostumaan blogin pitämiseen itkuvirsiperinteestä, sen nykyisestä tilanteesta sekä omasta itkuvirsipolustani. Avatkoon tämä virsi siis Itkijän päiväkirjan!

Minut on johdattanut itkuvirsien polulle omat juureni luovutetussa Karjalassa. Äitini suku on kotoisin Suomenlahden saarilta. Nanna (äitini äiti) oli kotoisin Lavansaaresta ja taata (äidin isä) Tytärsaaresta. Lavansaaressa on ollut varsin omintakeinen itkuvirsiperinne, josta kerron blogissa myöhemmin. 

Toivon, että blogin myötä ihmiset voisivat innostua tutustumaan itkuvirsiperinteeseen ja löytämään virsistä keinoja myös omien tunteiden käsittelyyn ja jakamiseen. Itkuvirsillä voi ilmaista kaikkia tunteita, surun ja murheen lisäksi myös vaikkapa iloa ja kiitollisuutta. Niiden raskaampienkin tunteiden äärellä itkuvirsi on yhteydessä rakkauteen. Virren takana on aina merkitys: itkemme sitä, mikä on meille tärkeää. Virsi hoitaa ja lohduttaa, tuo toivoa toivottomuuden keskelle.