Viimeiset itkijät?

Olen koko ikäni saanut kuulla äidiltäni, että olemme Lavansaaren viimeistä itkuvirsienlaulajasukua. Pitkään sijoitin tämän tiedon samaan lokeroon kuin muutkin historian hämäriin painuneet asiat, joilla ei ole suoranaista kosketuspintaa siihen todellisuuteen, jossa nykyään elämme. No, hyvä on, on selkeästi jotakin kosketuspintaa. Tietynlainen itkuherkkyys, ylipäänsä herkkyys ja tunteitten voimakkuus selvästi kulkevat sukulinjassa. Asiat tuntuvat, kyyneleet virtaavat, tunteet ovat suuria. Lapsuusmuistoihini kuuluu äiti itkemässä, milloin runoa, milloin elokuvaa, lähimmäisen lämmintä luontoa, suklaamainosta jossa rakastavaiset saavat toisensa. Olin 15-vuotias, kun taata (äidin isä) kuoli. Äiti itki päivät pääksytysten. Kahden kuukauden jälkeen sanoin hänelle, että nyt tuon itkemisen on loputtava, tarvitsemme tänne toimintakykyisen äidin. 

Itse koin oman itkuherkkyyteni pitkään hyvin hankalana asiana. Sitä lukee ihan tavallista sanomalehteä ja itkee. Katsoo uutisia ja itkee. Erehtyy ottamaan junamatkalle jonkun romaanin, joka yllättäen alkaakin itkettää niin, että kuolavanat valuvat rinnuksille ja nyyhkeet saattavat herättää kanssamatkustajissa kiusallisia tunteita. Niska ja hartiat kipeytyvät kaikesta itkun pidättämisestä. Jos joku onnistui iskemään johonkin herkkään kohtaan omassa sielussa, itku saattoi jäädä päälle moneksi päiväksi. Nuorena mietin, selviänkö ikinä työelämässä. Minulla oli sellainen käsitys, että töissä ei saa itkeä. 

Työelämään olen kaikesta huolimatta päätynyt, mutta onhan se usein kuormittavaa ihan ilman itkuherkkyyttäkin. Toissavuonna varasin ajan työterveyspsykologille. Halusin keskustella heikoissa kantimissa olevasta jaksamisestani. Psykologi kuunteli kertomusta työtilanteestani ja kehotti miettimään uusia uravaihtoehtoja. Totesin, että haluaisin olla itkuvirsien laulaja, mutta eihän sellaista työtä enää kukaan tee. Tämän ajatuksen ääneen sanominen avasi kuitenkin jonkinlaisen polun.

Halusin tietää lisää oman sukuni itkuvirsistä. Pyysin äidiltäni lisävalaistusta tähän myyttiseltä kuulostavaan "viimeiseen itkuvirsienlaulajasukuun". Valaistusta ei tullut. Äitini vaikutti olevan aika kuutamolla, mitä tuli tarkempiin faktoihin. Anna-Piatta Kääriän hän kyllä mainitsi. 

Anna-Piatta, Annapietta, Anna Beata (ei se niin tarkkaa ole) Kääriä on tunnetuin sukuumme kuuluneista itkijöistä ja runonlaulajista.

Kuvat: Lavansaariseura ry

Tämä komean näköinen naisihminen syntyi Lavansaaressa vuonna 1852 ja sai viimeisen leposijansa Kotkassa vuonna 1943. Kotisaari piti vielä vanhoilla päivillä jättää, ja surua ja murhetta elämään oli muutenkin mahtunut. Anna-Piatta jäi nuorena leskeksi, ja ainokaiseksi jäänyt lapsikin eli vain kaksi vuotta. Juuri muuta en Anna-Piatasta tiedäkään. Häneltä on talletettu kolme runolaulua Suomen kansan vanhat runot -tietokantaan. Digitoimattomissa arkistoissa saattaa olla enemmänkin runoja ja jopa itkuvirsiä, ehkäpä joskus menen etsimään.

Mutta olivatko Anna-Piatta ja hänen vaikutuspiirissään itkeneet itkijäsuvun naiset viimeisiä lavansaarelaisia itkuvirsien laulajia? Ehkä olivat, ehkä eivät. Kenties joku muukin saarella lauloi itkuvirsiä eli lavansaarelaisittain "luetteli". Tosiasia on kuitenkin se, että lavansaarelaista itkuvirsiperinnettä ei enää ole, itkijät ovat menneet manan majoille. Perinnettä ei voi oikein elvyttääkään, sillä äänitteitä näistä itkuista ei ole olemassa. Viisi virttä on tosin talletettu tekstimuodossa, ja niihin palaan myöhemmin tässä blogissa. 

Muinaisiin itkijöihin ja runonlaulajiin on usein liitetty nostalginen ja myyttinen viimeisyyden käsite. Martti Haavio kirjoitti teoksenkin nimeltä Viimeiset runonlaulajat, jossa esiteltiin myös itkuvirsien taitajia. Mutta olivatko teoksessa esitellyt itkijät tosiaan viimeisiä? Vaikka lavansaarelaiset itkijät taisivat tosiaan olla lajinsa viimeisiä, itkuperinne Suomessa ja Karjalassa ei tältä näytä. "Viimeisten  itkijöiden" jälkeen tuli uusia itkijöitä, ja heidän jälkeensä uusia. Perinne on säilynyt, sitä on elvytetty ja kehitetty. Tästä iso kiitos Äänellä itkijät ry:lle! Itse olen ollut siinä onnellisessa asemassa, että pääsin yhdistyksen järjestämään itkuohjaajakoulutukseen, joka järjestettiin toista kertaa. Edellisestä koulutuksesta taisi olla 13 vuotta aikaa. Koulutuksesta lisää tuonnempana.