Itkuvirsi (iso)mummille

Kuvassa mummi ja minä. Mummia on perheessämme tosin kutsuttu jo yli 26 vuotta isomummiksi. 

Mummi on ollut minulle suuri esikuva. Olen kiitollinen, että sain lapsena ja nuorena elää ja olla paljon mummin läheisyydessä. 

Mummin elämä ei ollut kaikista helpoin: hän menetti vanhempansa 7-vuotiaana ja joutui huutolaislapseksi. Kirjoitin aiemmassa blogitekstissä isäni sukulinjojen suruvirroista, joita ei oikein voi itkeä kerralla, suru on niin suuri. Varsinaissuomalaisen mummini lapsena kokema suru on iso osa näitä virtoja. (Iso kiitos Hilkka-tädilleni siitä, että hän on koonnut mummin ja tämän sisarusten tarinoita muistiin!)

Karuista kokemuksista ei mummille kuitenkaan kertynyt katkeruutta ja kaunaa, vaan poikkeuksellista lämpöä, viisautta, ymmärrystä ja myötätuntoa. Hän jätti ikuisen jäljen meihin, jotka hänen kanssaan saimme elää. 

Olen tehnyt mummille itkuvirren. En itke siinä vain omaa ikävääni ja kiitollisuuttani mummille, vaan kaikkien mummin lasten ja lastenlasten puolesta. Ehkäpä lastenlastenlastenkin. Juhannusaaton kunniaksi mummille tekemäni itkuvirren sanat tässä. Sanat ovat suurin piirtein näin. Itkuvirsi elää ja hengittää, ja sanat ovat yleensä vähän erilaiset jokaisella kerralla. 

Oi isoni imettäjäinen

taattoseni kallis kantajainen

on siitä kulunut jo armoton aika kun meijät jätit

tuonen porttein tuolle puolen astelit

akkunattomille asuinsijasille asetuit

oi isoni imettäjäinen 

hyväseni hautojainen

suuren ikävän meille jätit

kannettuisesi kaipaamaan jäivät

viisinkertaiset ikävät iättelit

ja me kannettuistesi vesaset

kaipuuvetysiä vuolaasti vuodatamme 

kun vanhaa vaalijaistamme muistamme

oi isoni imettäjäinen

taattoseni tuuittajainen

siellä Halikon heleillä heinäniittysillä sie ylenit

kanamarja kasvoit kantajaisesi kainalossa

iättäjäisesi ihanassa kodissa kera siskosten veikkosten

vaan tuli tuuittajaistesi lapsille

järven suuruiset järkytykset

meren suuruiset menetykset

taattosesi lähti teille tuntemattomille

meni manan matkateille

tuonen porttein tuolle puolen

teijät pikku lintuset ilman tuuliin hajotettiin

ja pian kallista kantajaistasikin kalmalaudoille kannettiin

mustaan kuoppaan laitettiin

voi sitä orpolintusten surua

voi pikku allilintusen ahdinkoa

oi isoni imettäjäinen

kasvattajaiseni kaunis kantajainen

huutolaistyttönä sie elelit

vaan ei suru suuri sydäntäsi surmannut

ei murhe musta mieltäsi murskannut

etsit aina elämässä kaunista ja hyvää

lempeyttä levittelit

kultajyväsydämesi suureksi kasvoi

kauniisti aina katsoit kanssakulkijaistesi puoleen

oi isoni imettäjäinen

hyväseni hellä hautojainen

meitäkin kauniisti kasvattelit

helmoissasi hellittelit

sylissäsi silittelit

ja vaikka ison ikävän meille jätit

kiitollisin mielin sua aina muistamme

lämpöisenä liekkinä keskellämme elät

Joogaa ja itkuvirsiä

Valmistuin viime viikonloppuna joogaohjaajaksi (SJL®). Parin vuoden aherrus ohjaajaopintojen parissa tuli päätepisteeseen. Joogaa olen kyllä harrastanut jo 80-luvulta saakka, eikä päätepistettä tällä tiellä ole näkyvissä. 

Olen miettinyt paljon joogan ja itkuvirsien keskinäistä kemiaa, ovathan molemmat perinteet vahvasti läsnä omassa elämässäni. Pääosin olen kokenut nämä toisiaan tukevina asioina. Joskus en. 

Itkuvirsiopinnoissa olen sisäistänyt vahvasti sen, että itkemisen perusta on maadoittuminen. Kun lähdetään itkemään äänellä, on tärkeää olla maadoittuneessa tilassa. Mutta mitä tämä maadoittumisen tila oikein on? Itse koen sen yksinkertaisesti vahvana yhteytenä maahan, Maaemoon, mielen hiljentymisenä, omaan hiljaisuuteen laskeutumisena, kytkeytymisenä suurempaan hiljaisuuteen oman hiljaisuuden takana. Joku voisi kuvailla sitä rationaalisemmin olemisena tässä ja nyt, tietoisena läsnäolona.

Jooga tietenkin tukee maadoittumisen tilaa. Joogaharjoitus pysäyttää oman itsen äärelle, nykyhetkeen, saa mielen kuohunnat tasoittumaan, avaa yhteyden hiljaisuuteen. Vaikka mieli lähteekin usein harjoituksen jälkeen jossakin vaiheessa taas laukalle, säännöllinen joogaharjoitus alkaa ikään kuin soittaa jotakin syvää ja vahvaa säveltä arkitietoisuuden toisella puolella. Hiljaisuus on koko ajan arjessa mukana, humisee siellä kaiken takana. Itse koen tämän hengellisenä ulottuvuutena. Joku voi varmasti selittää asian neuropsykologian termein. 

Joogafilosofian eettiset periaatteet (yksilön ja yhteisön suhdetta koskeva yama ja henkilökohtaista elämää koskeva niyama) tukevat mielestäni myös äänellä itkemistä. Ensimmäinen periaate ahiṃsā eli väkivallattomuus luo turvallisen tilan, jossa ihminen kykenee itkemään ja tuomaan herkimpiä tuntojaan esille. Satya eli totuudellisuus on olennainen osa äänellä itkemistä: itkeminen kumpuaa aidosti ja rehellisesti sisimmästä. Vaatii rohkeutta olla aidosti oma itsensä. Vaatii myös taitoa huomioida sekä ahiṃsā että satya. Totuudellisuus ei tarkoita toisten tietoista loukkaamista. 

Asteya, varastamattomuus, on hyvä elämänohje ihan kaikkeen yhteisölliseen toimintaan, mutta äänellä itkemisen yhteydessä miellän sen olevan myös kunnioitusta toisten rauhaa ja tilaa kohtaan: emme varasta toisilta heidän sisäistä hiljaisuuttaan. Brahmacarya käännetään usein selibaatiksi, mutta on tätä paljon laajempi käsite viitaten Brahmanin, absoluutin kanssa linjassa olemiseen: kuinka suuntaamme energiamme. Olen tietoinen siitä, kuinka omaa rauhaani ja tilaani pyritään huomiotaloudessa jatkuvasti varastamaan. Yhteiskunnassamme rikotaan jatkuvasti asteya-periaatetta. Jos tartun jokaiseen koukkuun, minulla ei ole enää tilaa viljellä omaa rauhaani ja hiljaisuuttani, ja vähitellen hukkaan itseni ulkoisiin ärsykkeisiin. Brahmacarya auttaa suuntaamaan energian niihin asioihin, jotka ovat aidompia ja merkityksellisempiä. Itkuohjaajakoulutuksessani kansanmusiikin emeritusprofessori Heikki Laitinen esitti ehdotuksen muuttamisesta kauas jonnekin hiljaiseen erämaahan usean kuukauden ajaksi ilman nykyajan yhteydenpitovälineitä. Tämä antaisi aidon kokemuksen siitä maailmasta, missä itkuvirret ovat syntyneet, missä tilassa niitä on muinoin laulettu. 

Viimeisin yksilön ja yhteisön suhdetta koskeva periaate on aparigraha, takertumattomuus. Ymmärrän sen muun muassa niin, että annamme toisten ihmisten valita omat polkunsa ja harrastuksensa. Emme painosta heitä tulemaan joogatunneillemme tai innostumaan itkuvirsiharrastuksestamme. Kunnioitamme jokaisen omaa elämänpolkua. Aparigraha on myös vastakohta parigrahalle, materiaalisten päämäärien tavoittelulle. Tämä periaate tukee mukavasti tällaisen elämäntapahörhelön valitsemaa polkua tässä materialistisessa maailmassa. :-D 

Kävin tässä läpi yama-periaatteet ja omia aatoksiani niihin liittyen. Henkilökohtaista elämää koskevat niyama-periaatteet tukevat mielestäni myös hyvin äänellä itkemistä. Śauca eli puhtaus, mielen selkeys, on hyvä olla läsnä, kun lähdetään itkemään. Saṃtoṣa eli tyytyväisyys auttaa pysyttelemään tässä hetkessä (maadoittuneena!) ja arvostamaan sitä, mitä meillä jo on. Tapas viittaa lämpöön, tuleen, askeesiharjoituksiin ja itsekuriin. Tapas on meissä roihuava tuli, joka saa seuraamaan merkityksellisiä asioita, uskomaan itseemme, toimimaan. Äänellä itkeminen ei ole maailman yleisin harrastus, ja harrastaja kohtaa usein väärinymmärrystä, naureskelua ja pilkkaa. Tapas auttaa pysymään tällä vahvasti omalta tuntuvalla polulla, vaikka sitä ei aina oikein ymmärretä. Svādhyāya viittaa sekä tekstien että oman itsen tutkiskeluun. Itsetutkiskelua äänellä itkemisessä ainakin tarvitaan. Täytyy olla tietoinen siitä, mikä saa liikuttumaan, tuntea itkun polku ruumiissa. Itkuvirsiä koskevaa tai niitä sivuavaa kirjallisuutta on tietenkin hyvä lukea. Opiskelu ei lopu koskaan. Īśvarapraṇidhāna saattaa olla vaikea pala kontrolliin pyrkivälle mielelle, sillä se tarkoittaa korkeammalle voimalle antautumista. Maailmassa, jossa itkuvirret olivat osa kulttuuria, korkeampi voima oli luonnollinen osa maailmankuvaa. 

Itselleni joogassa on läsnä luontosuhde. Luonnossa virtaa vahva elämänvoima, johon kytkeytyminen on elinehto meille kaikille. Ilman luonnon meille tarjoamia lahjoja kuolisimme pian. Mitä vahvemmin itse kytkeydyn tähän alkuvoimaan, sitä paremmalta, täydemmältä ja syvemmältä elämä tuntuu. 

Tässä kuvassa kytkeydyn vahvasti Suomen Joogaopistoa ympäröiviin luonnonlahjoihin. :-)

Vaikka koen itkuvirsien ja joogan olevan pääosin harmonisessa suhteessa keskenään, on tilanteita joissa ne muodostavat riitasoinnun. Joogan tulkinnassa ja opetuksessa saatetaan korostaa kontrollia, puhdasoppisuutta, itsehillintää, kurinalaisuutta. Siinä saatetaan tukeutua ehdottomiin auktoriteetteihin ja puistella päätä häiritseville kysymyksille. Joogasta saattaa tulla suorittamista, siitä saattaa kadota ilo. Joogassa saatetaan kadota jonnekin ylhäiseen yksinäisyyteen tavallisten ihmisten tavoittamattomiin. Saatetaan tavoitella etäisyyttä omista tunteista. Jooga saattaa asettaa korkeat ja vaativat tavoitteet, joiden äärellä ihminen on pieni, ja jopa häpeää omaa pientä olemistaan. 

Jooga voi olla kaikkea sellaista, mitä äänellä itkeminen ei ole. 

Joogakoulutuksissa luetaan yleensä miesten miehille kirjoittamia tekstejä - ja yleensä vielä miesten tulkintoja näistä miesten miehille kirjoittamista teksteistä. Minusta on syytä olla tietoinen joogan patriarkaalisista juurista ja patriarkaalisesta perinteestä, jota kouluttajat usein tietämättään ylläpitävät. 

Opiskelin sanskritia 90-luvulla Helsingissä mm. legendaarisen professorin Asko Parpolan opetuksessa. Opinnoista jäi vahvasti mieleen se, kuinka suunnattoman rikas ja monimuotoinen kieli sanskrit on. Sanoilla voi olla vaikka kuinka paljon tulkintoja ja yhdelle asialle vaikka kuinka monta synonyymia. Tämä on ihana ajatus joogatekstien lukemisenkin kannalta. Niitä voi tulkita monella tavalla! 

Otetaan esimerkiksi joogan klassikkoteksti Patañjalin Yoga-sūtra. Siinä jooga määritellään seuraavasti: 

योगश्चित्तवृत्ति॑निरो॒धः (yogaścittavṛttinirodhaḥ)

Tämä on yleensä käännetty niin, että jooga on mielen toimintojen pysäyttämistä. Fokus on mielessä, ajattelutoiminnassa, niiden kontrolloinnissa. Joogaopettaja ja joogafilosofi Nischala Joy Devi on pyrkinyt tulkitsemaan joogatekstejä enemmän naisnäkökulmasta. Hänen mukaansa tulkinta, jossa keskitytään mielen toimintojen pysäyttämiseen, saattaa johtaa ankaruuteen omaa tietoisuutta kohtaan. Ainakin mielen toimintojen pysäyttäminen on hyvin vaativa ja raskas tehtävä. Devi kääntää itse lauseen toisin: Yoga is the uniting of consciousness in the heart, jooga on tietoisuuden yhdistymistä sydämessä (suomennos omani). Kun miellämme, että sydän on tietoisuuden keskus ja jooga nähdään sydämen tietoisuuden yhtymisenä suureen kosmiseen tietoisuuteen, näkökulma on aivan toinen. Se herättää lempeyden tunteita omaa tietoisuutta kohtaan, antautumista suurelle mysteerille, eikä joogan tavoitekaan tunnu niin etäiseltä. Äänellä itkevälle joogille tämä on paljon hedelmällisempi tulkinta kuin se perinteinen. 

Devi, Nischala Joy 2007. The Secret Power of Yoga: A Woman's Guide to the Heart and Spirit of the Yoga Sutras. Three Rivers Press, New York. 

Lavansaaren Liena

Äidinäidinäitini Liena oli lavansaarelaista itkijäsukua, omaa sukua Kääriä. Olen nähnyt Lienasta vain yhden valokuvan. Liena on sukualbumin kuvassa hyvin riutuneen oloinen, istuu ilmeisesti jonkinlaisen kuusiaidan edessä nuorimman tyttärensä ja miehensä Tanelin kanssa. 

Liena ei elänyt kuvan ottamisen jälkeen kauan, hän kuoli viisikymmenvuotiaana. Suvun tarina kertoo, että Lienan kohtaloksi kävi raskas työ merellä, kivien sukeltaminen. Lavansaarelaiset olivat osallistuneet pitkään Pietarin rakentamiseen toimittamalla kaupunkiin kiviä. Aluksi kiviä saatiin rannoilta, mutta vähitellen niitä täytyi nostaa merestä, aina yhä syvemmältä ja syvemmältä. Lienan kuollessa kaupunki oli jo Leningrad, mutta kivien lastaus jatkui Lavansaaressa. Miehet ohjasivat veneitä, naiset sukelsivat kiviä. Syyskylmillä sukeltaminen sairastutti ja vei lopulta Lienan hengen. Lienan kohtalon ajatteleminen tuo suuren surun sydämeen. 

Minulla on Lienasta käsinkosketeltava muisto: kihlajaissilkki, jonka Taneli osti Lienalle Pietarista. Kihlajaissilkit olivat yleensä mustia, mutta tämäpä ei ollut, kaikkea muuta. Ehkä silkkihuivin vahvat värit - syvä punainen ja hehkuva sininen, ripaus kullankeltaista - kertovat nuorten vahvasta rakkaudesta. Ainakin lempi oli leimunnut sen verran, että ensimmäinen lapsi oli muutaman viikon ikäinen, kun Taneli ennätti meriltä naimisiin. 1800-luvulta peräisin oleva silkkihuivi on jo hapertunut ja vähän reikäinen, mutta olen käyttänyt sitä vuosien varrella joitakin kertoja.

Liena on läsnä elämässäni myös käsitöittensä kautta. Lienan mukaan nimetty kinnasmalli "Merisen Lienan kirjat" on päässyt myös omille puikoilleni. Lienan malli oli kintaita varten luotu, mutta itse olen laajentanut käyttöaluetta. Alla olevaa villapaitaa neuloessani innostuin lisäämään karjalaisten kukkilintujen oheen mukaelmia Lienan kirjoista. (Ulkosaarien kinnasmalleista voi lukea lisää vaikkapa Kaplaan kotipaja -blogista.)

Manan majoille menneet esivanhempamme kulkevat mukanamme monella tavalla. Ehkä heistä on kuvia, ehkä heistä on säilynyt käsin kosketeltavia esineitä, suvussa kulkeneita muistoja. Nämä ovat kuitenkin vain jäävuoren huippu siitä, miten esivanhemmat ovat läsnä. Heistä me saamme alkumme, heistä koostumme, heidän kipinänsä elää meissä. Jokainen esivanhempi on antanut meille jotakin ja voi antaa edelleenkin, jos herkistymme kuuntelemaan ja vastaanottamaan. Itse olen Lienalle kiitollinen muun muassa itkuvirsien pariin johdattamisesta.

Suhtaudun itkuvirsiin vähän samalla tavalla kuin suhtaudun Lienan kirjoihin: kunnioitan alkuperää ja lähtökohtia, annan niiden elää ja hengittää, lähteä lentoon. Jalat Maaemon syvässä sylissä, kytköksissä omiin juuriin on hyvä lähteä itkemään pää pilvissä ja kädet kiinni nykyajassa. 

Itku, ilon sisar

Moni ajattelee itkuvirren olevan murheissa piehtarointia ja tuskissa rypemistä. 

Ei ole ihan näin. Itkuvirttä laulaessaan itkijä ottaa kyllä yhteyttä tietynlaiseen tunteiden tummuuteen ja syvyyteen, suruun ja liikutukseen. Puhutaan mielen apeutumisesta. Surussa ja murheissa rypemisen sijaan itkuvirsi on kuitenkin hoitavaa. Tarkoitus on purkaa tunteita, löytää toivoa ja valoa surun keskelle. Kun on saanut itkettyä surun pois, on tilaa ilolle, rakkaudelle ja kiitollisuudelle. Omassa itkuohjaajakoulutuksessani painotettiin paljon sitä, että itkulla pitää olla todistaja, joku joka kuulee itkun, vastaanottaa sen, katsoo itkijää hyväksyvin silmin. Itkun todistajan ei tarvitse olla elävä ihminen. Itkeä voi tuonpuoleisiin poistuneille, puulle, tutulle paikalle, vaikka kynttilänliekille, kunhan pystyy kokemaan vuorovaikutteista ja kannattelevaa suhdetta sen kanssa.

Sanotaan, että itkuvirret ovat viimeinen jäänne maassamme vallinneesta tietäjälaitoksesta. Tietäjät lankesivat loveen, tekivät matkaa jonnekin arjen todellisuuden toiselle puolelle. Itkiessä tapahtuva mielen apeutuminen on sille sukua. Kun lauloin ensimmäistä kertaa itkuvirttä omalle äidilleni, hän sanoi virren jälkeen: "Olet tavallisesti vilkas ja eläväinen kuin elohopea, mutta kun alat laulaa itkuvirttä, kaikki hidastuu ja otat yhteyden johonkin kaiken takana vellovaan suureen virtaan." Vaikka äiti ei ole itkuvirsiä tainnut aiemmin juurikaan kuulla, vanhana itkijäsuvun naisena hän tajusi heti, mistä äänellä itkemisessä on kyse. Olisi itsekin varmaan voinut ryhtyä saman tien luettelemaan (laulamaan itkuvirsiä, itkemään äänellä, virsittelemään).

Kun osallistuin ensimmäiselle itkuvirsikurssilleni Uukuniemellä, toivoin ensi sijassa löytäväni oman itkuääneni. Entisaikojen itkijät elivät ympäristössä, jossa kuulivat itkuja ja omaksuivat niitä samalla kun muutenkin kasvoivat oman kulttuurinsa osasiksi. Nykyitkijöistä hyvin harvalla on tällaista taustaa. Jotkut ovat kyllä kuulleet itkuja lapsena kasvuympäristössään, mutta tätä ei voi verrata vaikkapa entisaikojen Vienan Karjalaan, jossa itkuilla oli merkittävä asema kulttuurin keskeisissä riiteissä. Nykyitkijöiden on löydettävä omat itkunsa toisella tavalla.

Itkukurssille mennessäni toivoin saavani myös omaa itkuherkkyyttäni hallintaan. Tuntui, että olen liikaa tunteiden armoilla. Itku tulee yllättäen ja vie mennessään. Se täyttää koko ruumiin eikä mahdu sinne. Ja joskus kun olisi hyvä itkeä, itku poistuu. Sielu sulkeutuu ja rakentaa ison padon, jotta tunteet eivät tulisi tietoisiksi.

Itkijänpolkuni myötä olen ystävystynyt oman itkuni kanssa. Oma itkuäänikin on löytynyt. Siitä kirjoitan enemmän tuonnempana tässä blogissa. 

Eri itkijät saattavat kokea asian eri tavalla, mutta itse koen äänellä itkemisen luontevaksi tavaksi olla yhteydessä tuonpuoleisiin. Siellä risteilee erilaisia surun ja muiden suurten tunteiden virtoja, jotka eivät ole vain minun omiani, vaan jaettuja. Karjalan menetys on sellainen surun vuolas virta, johon saa melko helposti yhteyden. Sitä on surrut niin valtava määrä ihmisiä, ja surua riittää jälkipolvillekin. Se on myös henkilökohtainen suru, koskettaa omaa sukuani. Joskus tuntuu, että suvun vainajat tulevat lähelle ja haluavat kommunikoida, itkeä surujansa minun itkuissani.

Isän puolelta minulla on juuria mm. Pohjois-Pohjanmaalla ja Varsinais-Suomessa. Näihinkin sukulinjoihin liittyy surun virtoja. Virtojen raakuus ja voima voi yllättää. Tiettyjä esivanhempien suruja en koe pystyväni kerralla itkemään, suru saisi tukehtumaan. Jo edesmennyt itkijä Martta Kuikka kertoi haastattelussaan, kuinka hänen oma äitinsä oli vähällä kuolla itkuvirttä laulaessaan. 

Kuitenkin itku on ilon sisar. Purkamalla suremattomat surut pääsemme astumaan iloon. Iloon olemassaolosta, elämästä, sen kauneudesta. 

Omassa tyttäressäni jatkuu äitilinjan itku- ja tunneherkkyys. Kuvassa hän itkee mummolassa, joka oli aikoinaan mummon mummola.

Kuvan ottamisen aikoihin mietin, mitähän tästä lapsesta vielä tulee, näin suurista tunteista näin pienessä ihmisessä. Miten hän selviää niiden kanssa, kun maailma asettaa aina vain kovempia ja kovempia vaatimuksia itsensä hillitsemisestä? 

Tyttärestä on kasvanut toimintakykyinen, energinen ja innostunut aikuinen, joka antaa tunteiden tulla sellaisena kuin ne tulevat. Häntä on kannustettu ilmaisemaan tunteensa, ei tukahduttamaan. Tunteet näyttävät olevan hänelle nykyään voimanlähde, ei pyörremyrsky, joka vie mukanaan. Ja hän elää varsin vahvasti ilossa. 

Viimeiset itkijät?

Olen koko ikäni saanut kuulla äidiltäni, että olemme Lavansaaren viimeistä itkuvirsienlaulajasukua. Pitkään sijoitin tämän tiedon samaan lokeroon kuin muutkin historian hämäriin painuneet asiat, joilla ei ole suoranaista kosketuspintaa siihen todellisuuteen, jossa nykyään elämme. No, hyvä on, on selkeästi jotakin kosketuspintaa. Tietynlainen itkuherkkyys, ylipäänsä herkkyys ja tunteitten voimakkuus selvästi kulkevat sukulinjassa. Asiat tuntuvat, kyyneleet virtaavat, tunteet ovat suuria. Lapsuusmuistoihini kuuluu äiti itkemässä, milloin runoa, milloin elokuvaa, lähimmäisen lämmintä luontoa, suklaamainosta jossa rakastavaiset saavat toisensa. Olin 15-vuotias, kun taata (äidin isä) kuoli. Äiti itki päivät pääksytysten. Kahden kuukauden jälkeen sanoin hänelle, että nyt tuon itkemisen on loputtava, tarvitsemme tänne toimintakykyisen äidin. 

Itse koin oman itkuherkkyyteni pitkään hyvin hankalana asiana. Sitä lukee ihan tavallista sanomalehteä ja itkee. Katsoo uutisia ja itkee. Erehtyy ottamaan junamatkalle jonkun romaanin, joka yllättäen alkaakin itkettää niin, että kuolavanat valuvat rinnuksille ja nyyhkeet saattavat herättää kanssamatkustajissa kiusallisia tunteita. Niska ja hartiat kipeytyvät kaikesta itkun pidättämisestä. Jos joku onnistui iskemään johonkin herkkään kohtaan omassa sielussa, itku saattoi jäädä päälle moneksi päiväksi. Nuorena mietin, selviänkö ikinä työelämässä. Minulla oli sellainen käsitys, että töissä ei saa itkeä. 

Työelämään olen kaikesta huolimatta päätynyt, mutta onhan se usein kuormittavaa ihan ilman itkuherkkyyttäkin. Toissavuonna varasin ajan työterveyspsykologille. Halusin keskustella heikoissa kantimissa olevasta jaksamisestani. Psykologi kuunteli kertomusta työtilanteestani ja kehotti miettimään uusia uravaihtoehtoja. Totesin, että haluaisin olla itkuvirsien laulaja, mutta eihän sellaista työtä enää kukaan tee. Tämän ajatuksen ääneen sanominen avasi kuitenkin jonkinlaisen polun.

Halusin tietää lisää oman sukuni itkuvirsistä. Pyysin äidiltäni lisävalaistusta tähän myyttiseltä kuulostavaan "viimeiseen itkuvirsienlaulajasukuun". Valaistusta ei tullut. Äitini vaikutti olevan aika kuutamolla, mitä tuli tarkempiin faktoihin. Anna-Piatta Kääriän hän kyllä mainitsi. 

Anna-Piatta, Annapietta, Anna Beata (ei se niin tarkkaa ole) Kääriä on tunnetuin sukuumme kuuluneista itkijöistä ja runonlaulajista.

Kuvat: Lavansaariseura ry

Tämä komean näköinen naisihminen syntyi Lavansaaressa vuonna 1852 ja sai viimeisen leposijansa Kotkassa vuonna 1943. Kotisaari piti vielä vanhoilla päivillä jättää, ja surua ja murhetta elämään oli muutenkin mahtunut. Anna-Piatta jäi nuorena leskeksi, ja ainokaiseksi jäänyt lapsikin eli vain kaksi vuotta. Juuri muuta en Anna-Piatasta tiedäkään. Häneltä on talletettu kolme runolaulua Suomen kansan vanhat runot -tietokantaan. Digitoimattomissa arkistoissa saattaa olla enemmänkin runoja ja jopa itkuvirsiä, ehkäpä joskus menen etsimään.

Mutta olivatko Anna-Piatta ja hänen vaikutuspiirissään itkeneet itkijäsuvun naiset viimeisiä lavansaarelaisia itkuvirsien laulajia? Ehkä olivat, ehkä eivät. Kenties joku muukin saarella lauloi itkuvirsiä eli lavansaarelaisittain "luetteli". Tosiasia on kuitenkin se, että lavansaarelaista itkuvirsiperinnettä ei enää ole, itkijät ovat menneet manan majoille. Perinnettä ei voi oikein elvyttääkään, sillä äänitteitä näistä itkuista ei ole olemassa. Viisi virttä on tosin talletettu tekstimuodossa, ja niihin palaan myöhemmin tässä blogissa. 

Muinaisiin itkijöihin ja runonlaulajiin on usein liitetty nostalginen ja myyttinen viimeisyyden käsite. Martti Haavio kirjoitti teoksenkin nimeltä Viimeiset runonlaulajat, jossa esiteltiin myös itkuvirsien taitajia. Mutta olivatko teoksessa esitellyt itkijät tosiaan viimeisiä? Vaikka lavansaarelaiset itkijät taisivat tosiaan olla lajinsa viimeisiä, itkuperinne Suomessa ja Karjalassa ei tältä näytä. "Viimeisten  itkijöiden" jälkeen tuli uusia itkijöitä, ja heidän jälkeensä uusia. Perinne on säilynyt, sitä on elvytetty ja kehitetty. Tästä iso kiitos Äänellä itkijät ry:lle! Itse olen ollut siinä onnellisessa asemassa, että pääsin yhdistyksen järjestämään itkuohjaajakoulutukseen, joka järjestettiin toista kertaa. Edellisestä koulutuksesta taisi olla 13 vuotta aikaa. Koulutuksesta lisää tuonnempana.

Ensimmäinen itku

Viime viikonloppuna videoin ensimmäistä kertaa omaa itkuvirttäni. Koen itkuvirret niin pyhiksi ja intiimeiksi, että nauhoitus ei ole tullut yleensä mieleen. Tämä virsi kumpusi kuitenkin laajalti jaetusta surusta ja huolesta liittyen maamme tilanteeseen, hallituksen leikkauksiin, ministerin huonoon käytökseen. Koin, että se kuuluu jakaa. Siispä asettelin kännykän pöydälle ja aloin nauhoittaa. Jaoin itkun sosiaalisessa mediassa. 

Sain videosta paljon myönteistä palautetta. Monet kertoivat itkeneensä sitä katsoessaan ja kuunnellessaan. Se oli tuonut lohtua ja toivoa monille. Olin ihan hämmentynyt ja tietenkin hyvillä mielin. Kun olen kertonut ihmisille itkuvirsiharrastuksestani, yleisin reaktio perinnettä tuntemattomilta on ollut huvittuneisuus. Jotkut ovat kertoneet, että eivät halua edes kuunnella mitään niin ankeaa kuin itkuvirret. Nyt aihe herätti kuitenkin paljon kiinnostusta. Tämä sai innostumaan blogin pitämiseen itkuvirsiperinteestä, sen nykyisestä tilanteesta sekä omasta itkuvirsipolustani. Avatkoon tämä virsi siis Itkijän päiväkirjan!

Minut on johdattanut itkuvirsien polulle omat juureni luovutetussa Karjalassa. Äitini suku on kotoisin Suomenlahden saarilta. Nanna (äitini äiti) oli kotoisin Lavansaaresta ja taata (äidin isä) Tytärsaaresta. Lavansaaressa on ollut varsin omintakeinen itkuvirsiperinne, josta kerron blogissa myöhemmin. 

Toivon, että blogin myötä ihmiset voisivat innostua tutustumaan itkuvirsiperinteeseen ja löytämään virsistä keinoja myös omien tunteiden käsittelyyn ja jakamiseen. Itkuvirsillä voi ilmaista kaikkia tunteita, surun ja murheen lisäksi myös vaikkapa iloa ja kiitollisuutta. Niiden raskaampienkin tunteiden äärellä itkuvirsi on yhteydessä rakkauteen. Virren takana on aina merkitys: itkemme sitä, mikä on meille tärkeää. Virsi hoitaa ja lohduttaa, tuo toivoa toivottomuuden keskelle.