Ensimmäinen itku

Viime viikonloppuna videoin ensimmäistä kertaa omaa itkuvirttäni. Koen itkuvirret niin pyhiksi ja intiimeiksi, että nauhoitus ei ole tullut yleensä mieleen. Tämä virsi kumpusi kuitenkin laajalti jaetusta surusta ja huolesta liittyen maamme tilanteeseen, hallituksen leikkauksiin, ministerin huonoon käytökseen. Koin, että se kuuluu jakaa. Siispä asettelin kännykän pöydälle ja aloin nauhoittaa. Jaoin itkun sosiaalisessa mediassa. 

Sain videosta paljon myönteistä palautetta. Monet kertoivat itkeneensä sitä katsoessaan ja kuunnellessaan. Se oli tuonut lohtua ja toivoa monille. Olin ihan hämmentynyt ja tietenkin hyvillä mielin. Kun olen kertonut ihmisille itkuvirsiharrastuksestani, yleisin reaktio perinnettä tuntemattomilta on ollut huvittuneisuus. Jotkut ovat kertoneet, että eivät halua edes kuunnella mitään niin ankeaa kuin itkuvirret. Nyt aihe herätti kuitenkin paljon kiinnostusta. Tämä sai innostumaan blogin pitämiseen itkuvirsiperinteestä, sen nykyisestä tilanteesta sekä omasta itkuvirsipolustani. Avatkoon tämä virsi siis Itkijän päiväkirjan!

Minut on johdattanut itkuvirsien polulle omat juureni luovutetussa Karjalassa. Äitini suku on kotoisin Suomenlahden saarilta. Nanna (äitini äiti) oli kotoisin Lavansaaresta ja taata (äidin isä) Tytärsaaresta. Lavansaaressa on ollut varsin omintakeinen itkuvirsiperinne, josta kerron blogissa myöhemmin. 

Toivon, että blogin myötä ihmiset voisivat innostua tutustumaan itkuvirsiperinteeseen ja löytämään virsistä keinoja myös omien tunteiden käsittelyyn ja jakamiseen. Itkuvirsillä voi ilmaista kaikkia tunteita, surun ja murheen lisäksi myös vaikkapa iloa ja kiitollisuutta. Niiden raskaampienkin tunteiden äärellä itkuvirsi on yhteydessä rakkauteen. Virren takana on aina merkitys: itkemme sitä, mikä on meille tärkeää. Virsi hoitaa ja lohduttaa, tuo toivoa toivottomuuden keskelle.