Lavansaaren Liena

Äidinäidinäitini Liena oli lavansaarelaista itkijäsukua, omaa sukua Kääriä. Olen nähnyt Lienasta vain yhden valokuvan. Liena on sukualbumin kuvassa hyvin riutuneen oloinen, istuu ilmeisesti jonkinlaisen kuusiaidan edessä nuorimman tyttärensä ja miehensä Tanelin kanssa. 

Liena ei elänyt kuvan ottamisen jälkeen kauan, hän kuoli viisikymmenvuotiaana. Suvun tarina kertoo, että Lienan kohtaloksi kävi raskas työ merellä, kivien sukeltaminen. Lavansaarelaiset olivat osallistuneet pitkään Pietarin rakentamiseen toimittamalla kaupunkiin kiviä. Aluksi kiviä saatiin rannoilta, mutta vähitellen niitä täytyi nostaa merestä, aina yhä syvemmältä ja syvemmältä. Lienan kuollessa kaupunki oli jo Leningrad, mutta kivien lastaus jatkui Lavansaaressa. Miehet ohjasivat veneitä, naiset sukelsivat kiviä. Syyskylmillä sukeltaminen sairastutti ja vei lopulta Lienan hengen. Lienan kohtalon ajatteleminen tuo suuren surun sydämeen. 

Minulla on Lienasta käsinkosketeltava muisto: kihlajaissilkki, jonka Taneli osti Lienalle Pietarista. Kihlajaissilkit olivat yleensä mustia, mutta tämäpä ei ollut, kaikkea muuta. Ehkä silkkihuivin vahvat värit - syvä punainen ja hehkuva sininen, ripaus kullankeltaista - kertovat nuorten vahvasta rakkaudesta. Ainakin lempi oli leimunnut sen verran, että ensimmäinen lapsi oli muutaman viikon ikäinen, kun Taneli ennätti meriltä naimisiin. 1800-luvulta peräisin oleva silkkihuivi on jo hapertunut ja vähän reikäinen, mutta olen käyttänyt sitä vuosien varrella joitakin kertoja.

Liena on läsnä elämässäni myös käsitöittensä kautta. Lienan mukaan nimetty kinnasmalli "Merisen Lienan kirjat" on päässyt myös omille puikoilleni. Lienan malli oli kintaita varten luotu, mutta itse olen laajentanut käyttöaluetta. Alla olevaa villapaitaa neuloessani innostuin lisäämään karjalaisten kukkilintujen oheen mukaelmia Lienan kirjoista. (Ulkosaarien kinnasmalleista voi lukea lisää vaikkapa Kaplaan kotipaja -blogista.)

Manan majoille menneet esivanhempamme kulkevat mukanamme monella tavalla. Ehkä heistä on kuvia, ehkä heistä on säilynyt käsin kosketeltavia esineitä, suvussa kulkeneita muistoja. Nämä ovat kuitenkin vain jäävuoren huippu siitä, miten esivanhemmat ovat läsnä. Heistä me saamme alkumme, heistä koostumme, heidän kipinänsä elää meissä. Jokainen esivanhempi on antanut meille jotakin ja voi antaa edelleenkin, jos herkistymme kuuntelemaan ja vastaanottamaan. Itse olen Lienalle kiitollinen muun muassa itkuvirsien pariin johdattamisesta.

Suhtaudun itkuvirsiin vähän samalla tavalla kuin suhtaudun Lienan kirjoihin: kunnioitan alkuperää ja lähtökohtia, annan niiden elää ja hengittää, lähteä lentoon. Jalat Maaemon syvässä sylissä, kytköksissä omiin juuriin on hyvä lähteä itkemään pää pilvissä ja kädet kiinni nykyajassa.