Valmistuin viime viikonloppuna joogaohjaajaksi (SJL®). Parin vuoden aherrus ohjaajaopintojen parissa tuli päätepisteeseen. Joogaa olen kyllä harrastanut jo 80-luvulta saakka, eikä päätepistettä tällä tiellä ole näkyvissä.
Olen miettinyt paljon joogan ja itkuvirsien keskinäistä kemiaa, ovathan molemmat perinteet vahvasti läsnä omassa elämässäni. Pääosin olen kokenut nämä toisiaan tukevina asioina. Joskus en.
Itkuvirsiopinnoissa olen sisäistänyt vahvasti sen, että itkemisen perusta on maadoittuminen. Kun lähdetään itkemään äänellä, on tärkeää olla maadoittuneessa tilassa. Mutta mitä tämä maadoittumisen tila oikein on? Itse koen sen yksinkertaisesti vahvana yhteytenä maahan, Maaemoon, mielen hiljentymisenä, omaan hiljaisuuteen laskeutumisena, kytkeytymisenä suurempaan hiljaisuuteen oman hiljaisuuden takana. Joku voisi kuvailla sitä rationaalisemmin olemisena tässä ja nyt, tietoisena läsnäolona.
Jooga tietenkin tukee maadoittumisen tilaa. Joogaharjoitus pysäyttää oman itsen äärelle, nykyhetkeen, saa mielen kuohunnat tasoittumaan, avaa yhteyden hiljaisuuteen. Vaikka mieli lähteekin usein harjoituksen jälkeen jossakin vaiheessa taas laukalle, säännöllinen joogaharjoitus alkaa ikään kuin soittaa jotakin syvää ja vahvaa säveltä arkitietoisuuden toisella puolella. Hiljaisuus on koko ajan arjessa mukana, humisee siellä kaiken takana. Itse koen tämän hengellisenä ulottuvuutena. Joku voi varmasti selittää asian neuropsykologian termein.
Joogafilosofian eettiset periaatteet (yksilön ja yhteisön suhdetta koskeva yama ja henkilökohtaista elämää koskeva niyama) tukevat mielestäni myös äänellä itkemistä. Ensimmäinen periaate ahiṃsā eli väkivallattomuus luo turvallisen tilan, jossa ihminen kykenee itkemään ja tuomaan herkimpiä tuntojaan esille. Satya eli totuudellisuus on olennainen osa äänellä itkemistä: itkeminen kumpuaa aidosti ja rehellisesti sisimmästä. Vaatii rohkeutta olla aidosti oma itsensä. Vaatii myös taitoa huomioida sekä ahiṃsā että satya. Totuudellisuus ei tarkoita toisten tietoista loukkaamista.
Asteya, varastamattomuus, on hyvä elämänohje ihan kaikkeen yhteisölliseen toimintaan, mutta äänellä itkemisen yhteydessä miellän sen olevan myös kunnioitusta toisten rauhaa ja tilaa kohtaan: emme varasta toisilta heidän sisäistä hiljaisuuttaan. Brahmacarya käännetään usein selibaatiksi, mutta on tätä paljon laajempi käsite viitaten Brahmanin, absoluutin kanssa linjassa olemiseen: kuinka suuntaamme energiamme. Olen tietoinen siitä, kuinka omaa rauhaani ja tilaani pyritään huomiotaloudessa jatkuvasti varastamaan. Yhteiskunnassamme rikotaan jatkuvasti asteya-periaatetta. Jos tartun jokaiseen koukkuun, minulla ei ole enää tilaa viljellä omaa rauhaani ja hiljaisuuttani, ja vähitellen hukkaan itseni ulkoisiin ärsykkeisiin. Brahmacarya auttaa suuntaamaan energian niihin asioihin, jotka ovat aidompia ja merkityksellisempiä. Itkuohjaajakoulutuksessani kansanmusiikin emeritusprofessori Heikki Laitinen esitti ehdotuksen muuttamisesta kauas jonnekin hiljaiseen erämaahan usean kuukauden ajaksi ilman nykyajan yhteydenpitovälineitä. Tämä antaisi aidon kokemuksen siitä maailmasta, missä itkuvirret ovat syntyneet, missä tilassa niitä on muinoin laulettu.
Viimeisin yksilön ja yhteisön suhdetta koskeva periaate on aparigraha, takertumattomuus. Ymmärrän sen muun muassa niin, että annamme toisten ihmisten valita omat polkunsa ja harrastuksensa. Emme painosta heitä tulemaan joogatunneillemme tai innostumaan itkuvirsiharrastuksestamme. Kunnioitamme jokaisen omaa elämänpolkua. Aparigraha on myös vastakohta parigrahalle, materiaalisten päämäärien tavoittelulle. Tämä periaate tukee mukavasti tällaisen elämäntapahörhelön valitsemaa polkua tässä materialistisessa maailmassa. :-D
Kävin tässä läpi yama-periaatteet ja omia aatoksiani niihin liittyen. Henkilökohtaista elämää koskevat niyama-periaatteet tukevat mielestäni myös hyvin äänellä itkemistä. Śauca eli puhtaus, mielen selkeys, on hyvä olla läsnä, kun lähdetään itkemään. Saṃtoṣa eli tyytyväisyys auttaa pysyttelemään tässä hetkessä (maadoittuneena!) ja arvostamaan sitä, mitä meillä jo on. Tapas viittaa lämpöön, tuleen, askeesiharjoituksiin ja itsekuriin. Tapas on meissä roihuava tuli, joka saa seuraamaan merkityksellisiä asioita, uskomaan itseemme, toimimaan. Äänellä itkeminen ei ole maailman yleisin harrastus, ja harrastaja kohtaa usein väärinymmärrystä, naureskelua ja pilkkaa. Tapas auttaa pysymään tällä vahvasti omalta tuntuvalla polulla, vaikka sitä ei aina oikein ymmärretä. Svādhyāya viittaa sekä tekstien että oman itsen tutkiskeluun. Itsetutkiskelua äänellä itkemisessä ainakin tarvitaan. Täytyy olla tietoinen siitä, mikä saa liikuttumaan, tuntea itkun polku ruumiissa. Itkuvirsiä koskevaa tai niitä sivuavaa kirjallisuutta on tietenkin hyvä lukea. Opiskelu ei lopu koskaan. Īśvarapraṇidhāna saattaa olla vaikea pala kontrolliin pyrkivälle mielelle, sillä se tarkoittaa korkeammalle voimalle antautumista. Maailmassa, jossa itkuvirret olivat osa kulttuuria, korkeampi voima oli luonnollinen osa maailmankuvaa.
Itselleni joogassa on läsnä luontosuhde. Luonnossa virtaa vahva elämänvoima, johon kytkeytyminen on elinehto meille kaikille. Ilman luonnon meille tarjoamia lahjoja kuolisimme pian. Mitä vahvemmin itse kytkeydyn tähän alkuvoimaan, sitä paremmalta, täydemmältä ja syvemmältä elämä tuntuu.
Tässä kuvassa kytkeydyn vahvasti Suomen Joogaopistoa ympäröiviin luonnonlahjoihin. :-)
Vaikka koen itkuvirsien ja joogan olevan pääosin harmonisessa suhteessa keskenään, on tilanteita joissa ne muodostavat riitasoinnun. Joogan tulkinnassa ja opetuksessa saatetaan korostaa kontrollia, puhdasoppisuutta, itsehillintää, kurinalaisuutta. Siinä saatetaan tukeutua ehdottomiin auktoriteetteihin ja puistella päätä häiritseville kysymyksille. Joogasta saattaa tulla suorittamista, siitä saattaa kadota ilo. Joogassa saatetaan kadota jonnekin ylhäiseen yksinäisyyteen tavallisten ihmisten tavoittamattomiin. Saatetaan tavoitella etäisyyttä omista tunteista. Jooga saattaa asettaa korkeat ja vaativat tavoitteet, joiden äärellä ihminen on pieni, ja jopa häpeää omaa pientä olemistaan.
Jooga voi olla kaikkea sellaista, mitä äänellä itkeminen ei ole.
Joogakoulutuksissa luetaan yleensä miesten miehille kirjoittamia tekstejä - ja yleensä vielä miesten tulkintoja näistä miesten miehille kirjoittamista teksteistä. Minusta on syytä olla tietoinen joogan patriarkaalisista juurista ja patriarkaalisesta perinteestä, jota kouluttajat usein tietämättään ylläpitävät.
Opiskelin sanskritia 90-luvulla Helsingissä mm. legendaarisen professorin Asko Parpolan opetuksessa. Opinnoista jäi vahvasti mieleen se, kuinka suunnattoman rikas ja monimuotoinen kieli sanskrit on. Sanoilla voi olla vaikka kuinka paljon tulkintoja ja yhdelle asialle vaikka kuinka monta synonyymia. Tämä on ihana ajatus joogatekstien lukemisenkin kannalta. Niitä voi tulkita monella tavalla!
Otetaan esimerkiksi joogan klassikkoteksti Patañjalin Yoga-sūtra. Siinä jooga määritellään seuraavasti:
योगश्चित्तवृत्ति॑निरो॒धः (yogaścittavṛttinirodhaḥ)
Tämä on yleensä käännetty niin, että jooga on mielen toimintojen pysäyttämistä. Fokus on mielessä, ajattelutoiminnassa, niiden kontrolloinnissa. Joogaopettaja ja joogafilosofi Nischala Joy Devi on pyrkinyt tulkitsemaan joogatekstejä enemmän naisnäkökulmasta. Hänen mukaansa tulkinta, jossa keskitytään mielen toimintojen pysäyttämiseen, saattaa johtaa ankaruuteen omaa tietoisuutta kohtaan. Ainakin mielen toimintojen pysäyttäminen on hyvin vaativa ja raskas tehtävä. Devi kääntää itse lauseen toisin: Yoga is the uniting of consciousness in the heart, jooga on tietoisuuden yhdistymistä sydämessä (suomennos omani). Kun miellämme, että sydän on tietoisuuden keskus ja jooga nähdään sydämen tietoisuuden yhtymisenä suureen kosmiseen tietoisuuteen, näkökulma on aivan toinen. Se herättää lempeyden tunteita omaa tietoisuutta kohtaan, antautumista suurelle mysteerille, eikä joogan tavoitekaan tunnu niin etäiseltä. Äänellä itkevälle joogille tämä on paljon hedelmällisempi tulkinta kuin se perinteinen.
Devi, Nischala Joy 2007. The Secret Power of Yoga: A Woman's Guide to the Heart and Spirit of the Yoga Sutras. Three Rivers Press, New York.
